Eino Siuruaisen juhlapuhe

JUHLAPUHE
Maaherra emeritus Eino Siuruainen
 

Kunnioitetut kainuulaiset Oulussa,
arvoisat sotiemme veteraanit,
hyvät naiset ja herrat!

Kansainvälistyneeseen elämänmenoomme kuuluu muutto synnyinseuduilta hyvinkin kaukaisiin olosuhteisiin työn, perhesyiden, sotien tai muiden tekijäin johdosta. Kyse on kasvavasta ilmiöstä, joka on saamassa yhä laajemmat mittasuhteet. Monien kansojen joukkopakoja kotimaistaan ja synnyinseuduiltaan voidaan verrata varhaishistorian kansainvaelluksiin. Rajoittimena ovat kuitenkin järjestäytyneiden valtioiden rajallinen kyky ja halu ottaa vastaan suurin joukoin uutta väestöä. Ajankohtaisina esimerkkeinä ovat mm. Somalia ja akuutisti Tunisia sekä muutokseen ajautuneet muut arabimaat. Kuivuus, nälkä ja toivottomuus oman alueen kehityskyvystä ajavat massoja liikkeelle. Suomenkin historiassa tunnetaan muuttoja taloudellisista, verotuksellisista, uskonnollisista ja poliittisista syistä. Ne ovat tapahtuneet itärajamme muutosten ja työttömyyden myötä sekä kansalaissodan ajalta. Siirtolaisuus Amerikkaan 1800 -1900-luvun vaihteessa, lähes puoli miljoonaa Karjalan evakkoa 1939-44  ja muutto Ruotsiin 1960-70-luvuilla sekä väestön siirtyminen maaseudulta taajamiin olivat pienen kansan suuria väestön siirtymiä. Hakeutuminen parempiin elinoloihin oli rauhallista verrattuna sotien aikaansaamaan pakolaisuuteen.

Pakkomuutto aiheuttaa katkeruutta, vapaaehtoinen siirtyminen ainakin kaihomieltä. Hyvinvoivissa sivistysmaissa ihmiset haluavat tuntea juuriaan ja sukutaustojaan. Nykyiset rekisterit ja paikallishistorioiden kirjoittaminen mahdollistavat yhä tarkempien taustojen selvittämisen. Maakuntien, pitäjien, seurakuntien, sotiemme ja kylien historiat ovat yhä kattavampia. Samoilta seuduilta tulleet perustavat myös omia kotiseutuyhdistyksiään uusilla asuinpaikoilla. Tämän päivän Oulun seudun kainuulaisten 40-vuotisjuhla osoittaa Oulun seudulle muuttaneiden sekä heidän jälkeläistensä suurta kunnioitusta syntymäseutujaan sekä sukujuuriaan kohtaan. Parhaimmat onnitteluni pitkäaikaisesta kotiseututyöstä! Toivotan työlle sisältörikasta ja väkevää jatkoa. Onhan kyse saman läänin kahden maakunnan eroista erojen ohella elämästä itäisen ja läntisen Euroopan välimaastossa. Kainuun rajapinnassa kohtaavat kansalliset, poliittiset, uskonnolliset ja kulttuurierot, jotka vuosisatojen aikana ovat jakaneet Kalevalan ihmisten elinoloja kahteen leiriin. Kylmän sodan lauhtuminen Neuvostoliiton hajotessa on käynnistänyt uuden valoisampaa tulevaisuutta ennakoivan ajanjakson.

Kainuun ja Pohjanmaan vertailu onkin mielenkiintoinen ja historian tutkimukseltaan monitahoinen tehtävä. Globaalimittakaavassa on kyse idän ja lännen kosketuspinnasta, vanhan tapuli- ja tervakaupungin sekä itäisen periferian vuosisatoja jatkuneesta vuorovaikutuksesta ja työnjaosta. Kyse on ihmisten töistä ja kohtaloista vesistöjen latvoilla ja jokisuistojen alavilla mailla sekä kasvavissa kaupungeissa. Sisämaassa tuotettiin tervaa ja puutavaraa ja rannikoilla käytiin niillä koti- ja ulkomaankauppaa.  Roolit kytkeytyivät tärkeinä toisiinsa, tuottajien, jalostajien ja markkinamiesten erilaiset asemat, tulot ja elinolojen kehitys aiheuttivat jatkuvaa jännitettä. Järjestelmän osapuolet tarvitsivat taloudessa toisiaan myös hulehtimaan sisämaan suolan ja muiden tavarain saannista.  Kolmantena vaikuttajana oli Tukholman kauppiaiden jatkuva kontrolli ja hyötyminen, kunnes rannikon kaupungit alkoivat saada vapaaseen kauppaan vaadittuja tapulioikeuksia. Eroista huolimatta kyse oli saman valtion ja läänin asukkaista, joiden velvoituksena ja etujen turvaajana oli yhteinen lainsäädäntö niin Ruotsin, Venäjän kuin itsenäisen Suomen kansalaisina. Alueiden maantieteellinen sijainti, erilainen luonto, talouden mahdollisuudet ja ihmiselon etenemisen polut loivat maakuntien erilaisuutta, mikä edelleenkin vallitsee talouden vaiheesta toiseen. Erilaiset maakunnat ovatkin olleet Suomen historiassa suuri rikkaus. Suomessa kyse on kuitenkin vahvasta yhtenäiskulttuurista moniin muihin maihin verrattuna. Kainuulaiset voivat olla iloisia siitä, että Suomen kansallisessa heräämisessä kulttuurimme juuria haettiin idästä, Karjalan ja raja-alueemme kalevalaisesta perinteestä. Kyse oli 1800-luvun puolivälin jälkeisestä kirjallisuuden, taiteen ja musiikin kultakaudesta.

Oulun läänin länsi- ja itäosien historia on erilainen. Sitä ovat muokanneet erityisesti Ruotsin ja Venäjän välinen kilpailu jakamattoman Pohjolan verotuksesta ja herruudesta sekä uskonnollisesta ja poliittisesta jaosta. Ruotsalainen asutus levisi jo 1100-luvulla rannikkoa myöten Oulun seudulle. Vuonna 1323 Pähkinäsaaren rauhassa Ruotsin ja Venäjän raja vedettiin Vironlahdelta Pyhäjokisuuhun. Heiveröisen asutuksen turvaksi Novgorodin ja Venäjän sissejä vastaan rakennettiin Ouluun Kastellin linna. Pian ruotsalais- ja suomalaisasutus levisi pohjoisemmaksi ja sisämaassa kohti itää. Ruotsi rakensi Olavinlinnan tietoisesti Venäjän puolelle. 1500-luvun alussa kilpailu Itä-Suomen asuttamisesta kiihtyi ja Kustaa Vaasa määräsi savolaisia siirtymään Oulujärven tienoille, muualle Kainuuseen ja siitäkin pohjoiseen.

Rajan yli jatkuivat ryöstöt ja hävitykset – ”rappasodat” , jotka hiljenivät vuonna 1595 Täyssinän rauhaan, jossa Ruotsin ja Venäjän välinen raja vedettiin suurin piirtein nykyisille seuduille. Tuohon aikaan Kainuun rajanaapurina idässä oli Arkangelin kuvernementti. Monin paikoin yli neljä vuosisataa vallinnut raja on yksi Euroopan vanhimpia paikallaan pysyneitä rajoja. Nykyisinkin tuonaikaisten rajakivien tunnukset, kolme kruunua ja Arkangelin tunnus ovat luettavissa rajan luonnonkivissä. Kainuun asutus alkoi vakiintua ja laajeta kohti nykyaikaista malliaan. Läänin länsilaidan asutus alkoi kasvaa voimakkaasti merenkulun, laivanrakentamisen, kaupan, koulutuksen ja hallinnon kehittyessä. Tapulikaupungin oikeudet 1700-luvun lopulla vapautti kauppaa Tukholman porvareiden valvonnasta. Oulun linnan vaikutus suojana Venäjän jatkuvia vihollisuuksia vastaan siirtyi Kajaanin perustetun linnan ja aikanaan jopa omien sotajoukkojen vastuulle. Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan roolit ja väestön identiteetit jatkoivat eriytymistään vallinneiden olosuhteiden mukaan. Oulun välitön suuntautuminen länteen vahvistui ja etäisyyksistäkin johtuen Kainuu pysyi varsin eristyneenä alueena ja piti yhteyttä varsin avoimen rajan yli itään.

Merikaupunkina ja idästä länteen laskevien jokien suurannikkona Oulu muodostui merikaupungiksi ja markkinapaikaksi, josta vietiin kalaa, riistaa, kaskiviljaa, tervaa, puutavaraa ja orastavan teollisuuden tuotteita. Kaupunkia johti ja hallitsi ruotsinkielinen porvaristo. Lähellä oli kilpailevia merikaupunkeja, Raahe, Kokkola ja Tornio. Ympärillä olivat varhaisimmat emäseurakunnat, joiden alueet aluksi ulottuivat läänin itärajaan saakka. Rannikon asukkailla oli määritettyjä nautinta-alueita sisämaassa, jotka turvasivat heidän talouttaan ja antoivat suojaa paeta vainon aikoina. Oulusta muodostui Pohjois-Suomen maallisen ja kirkollisen hallinnon keskus, johon porvarien ohella sijoittui koko Pohjois-Suomen käsittävä lääninhallinto ja hiippakunta piispoineen. Autonomian aikana Oulusta kehittyi myös merkittävä varuskuntakaupunki. Oululla olivat varhaiset kauppayhteydet Koillismaan kautta Vienan Kemiin, Sorokkaan ja Arkangeliin. Tämä ”Ryssänrannantie” muodosti merkittävän kulkureitin autonomian aikana. Poro- ja hevosraidoilla käytiin rannikoiden keskusten välistä kauppaa. Oulu sai rautatieyhteyden Hämeenlinnaan vuonna 1886, mikä avasi Oulun nahka- ym. teollisuuden viennin Pietariin. Aiemmin tuotteet oli viety hevosilla ensin Hämeenlinnaan ja sieltä junalla Pietariin. Oulu pääsi näin kilpailemaan Viipurin ja Räävelin kanssa Pietarin kaupasta. Oulun kauppayhteyksien vahvuus riippui siitä, kuuluiko Viipuri Venäjään vai Suomeen. Kun Viipuri kuului Venäjään, Ylä-Savosta saakka tuotteita vietiin Oulun kautta maailmanmarkkinoille. Vuoteen 1939 koko Lappi kuului Oulun lääniin. Tarton rauhan jälkeen 1920 jopa Petsamo oli Oulun läänin hallinnon alainen, kunnes siitä muodostettiin oma lääni.

Maakuntana Kainuu toimitti tuotteensa vesistöjä ja talviteitä myöten Oulun kautta ulkomaille. Tosin vesistöjen kautta kauppaa suuntautui Pietariin ja Viipuriin. Maakunta sai suolansa ja ulkopuolisen kaupan tuotteet pääasiassa Oulun kautta ja jossain määrin Vienanmeren kaupungeista. Kainuulla ei ollut rajan takana Venäjällä suuria kaupunkeja tai kauppapaikkoja, joiden välillä olisi syntynyt merkittävää talouskasvua. Rajan takana olivat lukuisat pienet Vienan Karjalan kylät, joihin yhteydet olivat jo sukulaissuhteiden perusteella vilkkaat, huolimatta rakennettujen kulkuyhteyksien puutteesta. Täyssinän rauhan raja jakoikin aikanaan yhtenäistä kulttuurialuetta kahteen valtioon, suorastaan kahteen eri maailmaan, jossa oli vuosisataisesti kehittynyt varsin yhtenäinen Kalevalan runous- ja kulttuuriperintö. Siitä runsaudesta piirilääkäri Elias Lönnrot kokosi ja jalosti Kalevalan ja Kantelettaren. Muutkin suomalaiset tutkijat, valokuvaajat ja taiteilijat suunnistivat matkojaan kulttuuririkkaaseen Karjalaan. Yhtenäinen kosketuspinta on edelleenkin rajan molemmin puolin erityisesti Kuhmon, Suomussalmen ja Kalevalan  rajakylissä. Dosentti Rytkölä on tutkimuksissaan erinomaisella tavalla osoittanut, miten Karjala on ollut ja on edelleen Kainuussa. Se on voimakkaammin Kainuussa kuin kainuulaisuus Oulussa, tai päinvastoin. Kainuu on vahvasti mukana myös nykyisissä Karjalaan suuntautuvissa yhteistyöohjelmissa.

Arvoisat kuulijat!
Kainuu oli 1800-luvulla Karjalan laukku- ja kulkukauppiaiden portti länteen, jopa lähes koko Suomeen. Karjalan miehet lähtivät sankoin joukoin kesätöiden päätyttyä laukkukaupalle Suomeen. Kajaani oli useimmilla keskuspaikkana ja tavaravarastona. Parhaimmillaan laukkukauppiaita oli noin 3 000 miestä, jotka jakoivat Suomen kauppapiireihin, millä alueella kukin kauppias tai kauppiassuku liikkui. Kyse oli laittomasta toiminnasta, mutta Suomessa se oli varsin tarpeellista maaseudun pientavarahuoltoa, jopa tiedonkulkua. Vaikka nimismiehillä oli määräys pidättää kauppiaat, he saivat varsin vapaasti harjoittaa tilapäistä ammattiaan. Tulot eivät varmastikaan olleet suuret, mutta Karjalan kylissä ne olisivat jääneet vieläkin vähäisimmiksi. Karjalassa vallitsi nimittäin tuohon aikaan mir- järjestelmä, jossa maa- ja metsäomaisuuden käyttöoikeudet olivat tiukasti rajatut. Muualla Venäjällä vallitsi vuoteen 1861 saakka täydellinen maaorjuus, jossa maaseudun asukkaat olivat suurtilallisten mielivallan alla olevaa omaisuutta. Karjalassa sen sijaan oli vain harvoja suurtiloja, mutta kylissä maa oli yhteistä ja pellot jaettiin määrä vuosin kylän miesluvun mukaan, olitpa raivannut peltoa tai et. Metsästä sai ottaa vuosittain vain seitsemän rakennuspuuta ja 25 aidaspuuta taloutta kohti vuodessa. Maaseutuoloissa elävillä miehillä oli ainoa keino lähteä talvikausiksi kylistä lisähankintoihin. Savotoita ei ollut, vaan ainoa keino oli lähteä Suomeen laukunkantoon ”laukkuryssiksi”. Laukkukaupasta saa hyvän kuvan Keynäsin kirjasta ”Pitkä mitta, halpa hinta”.

Kainuun historiaan vaikutti osaltaan Suomen itsenäistymisen vaikutukset Karjalan kehitykseen. Alueen lukuisat kylät ja väestö jakautuivat kolmeen tavoitteeseen: 1. itsenäinen Karjala, 2. liittyminen Suomeen tai 3. sulautuminen Neuvostoliiton bolshevistiseen järjestelmään. Kapina itsenäisyyden saavuttamiseksi tai Suomeen liittymisestä tukahdutettiin väkivalloin ja osista Arkangelin ja Aunuksen läänejä muodostettiin 8.6.1920 Karjalan sosialistinen työkansan kommuuni. Nimi muutettiin 1923 Karjalan autonomiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi. Talvisodan jälkeen 31.3.1940 alue nimitettiin Otto Ville Kuusisen johdolla toimivaksi karjalais-suomalaiseksi neuvostotasavallaksi, jolla nimellä ei kuitenkaan saavutettu tavoitetta. Myöhemmin 16.7.1958 suomalainen-käsite pudotettiin pois ja nykyisellään alue on Karjalan tasavalta. Itsenäisyyspyrkimyksissään suomalaiset tukivat valko-karjalaisia myös sotilaallisesti, mutta tuki oli heikko ja Vienasta siirtyi Suomeen merkittävä pakolaisten joukko rajan sulkeutuessa 1922. Lukuisat laukkukauppiassuvut olivat vakiinnuttaneet asemaansa Suomessa, taistelleet itsenäisen Karjalan puolesta tai halunneet liittää Karjalan Suomeen. Monet näistä suvuista edelleenkin ovat Pohjois-Suomen keskeisiä kauppiassukuja tai eri tehtävissä heidän jälkeläisiään. Karjalan pakolaiset 1920-luvun alussa sopeutuivat kohtuullisen hyvin Suomessa. Huolimatta talvi- ja jatkosodan noin 420 000  evakon pakkomuutosta nopeasti kanta-Suomeen, heidän sopeutumisensa puutteesta ja köyhyydestä huolimatta edistyi mm. asutustoimenpiteiden avulla varsin hyvin. Osa näistäkin evakoista jäi rikastuttamaan Kainuun talouselämää ja kulttuuria.

Me kaikki tunnemme hyvin Venäjän vallankumouksen ja Suomen kansalaissodan vaikutukset  muuttoon rajan yli. Suomalaisilla punapakolaisilla oli merkittävä vaikutus Karjalan sosialisoinnissa. Raja suljettiin 1922 ja Neuvostoliitto tyhjensi merkittävän osan Karjalan kylistä ja määritti laajat suljetut alueet rajan läheisyydessä, jonne ei myöskään omilla kansalaisilla ollut pääsemistä. Karjalasta Solovetskiin, Komiin ja laajalle Siperiaan käynnistyi mittava karkotus-, gulakki- ja vankileirien saaristo. Kainuun selkä kääntyi kohti suljettua rajaa ja maakunnan kehittäminen siirtyi kansallisen yhteistyön vaiheeseen. Kylmä sota jatkui aina 1990-luvulle, jolloin YYA-sopimuksen jälkeinen aika on avannut uudenlaisen yhteistyömahdollisuuden Suomen kaikille maakunnille myös idän suuntaan.

Hyvät kuulijat!
Maakunnat, niiden rakenteet, väestöt, ajattelutavat ja identiteetit ovat pitkän historian muovaamia. Mielenkiintoisia, mutta myös raskaita ovat itäisten maakuntien sodan, evakkomatkojen ja alueluovutusten kokemukset. Ne ovat jättäneet syvät jäljet suomalaisten ja erityisesti rajan väestöjen sydämiin. Vuosisatainen elämä on ollut jatkuvaa kamppailua sotien ja toimeentulo-ongelmien keskellä. Kokemukset ovat jättäneet traumoja, epäilyjä ja vaatimuksia kansalaisten yhdenvertaisuuden puolesta. Nyt syvän rauhan aikana meillä ovat uudet huolet väestön ja hyvinvoinnin keskittymisestä, eriarvoisuuden kasvusta ja syrjäseutujen tulevaisuudesta. Mittakaavat ovat kasvaneet kahteen suuntaan: kohti yksilöiden syveneviä ongelmia ja kokonaisten toimialojen ja maakuntien heikentymisestä. Tämän koki Kainuu UPM – Kymmenen lakkauttaessa tehtaansa, yliopiston päättäessä opettajakoulutuksestaan ja samaa kokee nyt myös vahva teknologiakaupunki Oulu Nokia Oyj:n ratkaisuissaan.

Globaalitasolla syrjäytymisen vaarat koskettavat myös aiemmin vahvoina pidettyjä alueita. Prosessien rehellinen avaaminen, niistä puhuminen ja niiden taustojen ymmärtäminen kasvattaisi yksilöiden jaksamista kestää historian kaikkien vaiheiden eteen tuomia muutoksia. Nykypolven syvä halu tuntea juurensa, historiansa ja identiteettinsä myös asuessaan vieraissa oloissa on keskeinen osa itsesuojelua ja kestämistä ihmisenä suurten muutosten keskellä. Toivotan kainuulaisuudelle ja Teille rakkaan kotiseudun työn tekijöille innokkuutta työssänne sekä mitä parhainta ja avointa osallistumista myös nykyisen kotiseudun – Oulun alueen tulevaan kehittämiseen.